Panhuilu

Panhuilu on puhallinsoitin, joka koostuu eri pituisista vierekkäin asetetuista pilleistä. Sen historia ulottuu pitkälle ihmiskunnan alkuaikoihin saakka, mutta sitä käytetään yhä ahkerasti etenkin väliamerikkalaisessa ja itäeurooppalaisessa kansanmusiikissa.

Panhuilu, joka juontaa juurensa kreikkalaisten Pan-jumalasta, on vain yksi soittimen lukuisista eri nimistä. Jotkin kansat kutsuvat sitä rivipilliksi, kun toiset tuntevat sen kaarihuiluna. Egyptissä soitin kulkee nimellä kahdeksas vitsaus. Viime aikoina useat eri ihmisoikeusjärjestöt ovat yrittäneet kieltää panhuilujen soiton ja valmistamisen erityisesti kriisipesäkkeissä ja epävaikailla alueilla. Riippumattomien tutkimusten mukaan panhuilumusiikki lyhentää keskimääräistä elinikää etenkin miehillä, lisää väkivaltarikosten määrää ja levittää seitsemää eri yleisvaarallista tartuntatautia.

Panhuilusta on oikeastaan tosi vaikea keksiä yhtään mitään hyvää sanottavaa. Se näyttää tyhmältä, kuulostaa kamalalta ja tuntuu varmaan käsissäkin tosi ikävältä. Maailman hienoimmista ja kauneimmista kappaleista on tehty riipiviä panhuiluversioita, jotka saavat onnellisimmankin miehen vaipumaan synkkään ja harmaansävyiseen epätoivoon. Lähes jokainen populaarimusiikin kulmakivi onkin joutunut julmasti säälimättömän puupuhallinrykmentin väkisinmakaamaksi.

Panhuilu oli varmastikin ihan mukiinmenevä peli vielä joskus pleistoseenisella aikakaudella, kun pleikkaria, moottoripyöriä tai sähkökitaraa ei vielä ollut olemassa. Se olisi kuitenkin saanut vaipua unholaan mammuttien ja kymmenmetristen saniaisten kanssa, sillä sille ei yksinkertaisesti ole tilaa sivistyneessä nyky-yhteiskunnassa. Rivipillit kuuluvat museoon tai rovioihin, eivät soitinkauppoihin ja cd-levyille.

Panhuilu saa ehdot kaikista aineista ja jää kesäksi kertailemaan kaikkea opittua sillä välin, kun muut kivemmat soittimet kirmaavat vapaina kukkaniityillä ja pelaavat jalkapalloa. Hähäh. Kouluarvosanaksi puhdas nelonen ja sille kaveriksi pitkä viesti reissuvihkoon kotiväelle näytettäväksi.