Makaronilaatikko on mieliruokaani. Se on nopea ja helppo valmistaa, maistuu hyvältä eikä maksakaan paljoa. Sillä ei ehkä hurmata tyttöjä eikä voiteta television kokkikilpailuja, mutta paskat tytöistä ja tv-tähteydestä, jos nälkä kurnii vatsassa. Ja nälkä, sen makaronilaatikko voittaa aina.
Lasketaanpa paljon olen viime aikoina syönyt mainittua ruokaa. Useimmiten valmistan makaronilaatikkoa kerran viikossa, mutta toisinaan joudun tinkimään tavoistani ja kokkaan laatikkoa vain kahden viikon välein. Voimme siis karkeasti laskea, että teen mieliruokaani keskimääräisesti kymmenen päivän välein. Kun huomioimme, että muutin pois äitini helmoista noin viisi vuotta sitten ja kerromme vuoden sisältämien vuorokausien määrän poikamiesvuosiemme määrällä, saamme selville, että olen asunut yksin yhteensä 1825 vuorokautta. Karkausvuosia ei ole huomioitu tässä laskutoimituksessa.
Kun saatu tulos jaetaan kymmenellä, selviää, että olen valmistanut makaronilaatikkoa yhteensä 182,5 kertaa, mikä on aika monesti. Tulos on kuitenkin hieman suurempi kuin mitä todelliset kokkauskertani, sillä tulee muistaa, että yksinasumani viiden vuoden ajanjaksosta olen viettänyt kuusi kuukautta armeijassa ja hieman yli vuoden päivät työmatkoilla, mutta koska sekä puolustusvoimissa että työmaamatkaruokalassa tarjoiltiin tasaisin väliajoin mieliruokaani, on mielestäni lopputuloksen kannalta selkeämpää jättää tämäkin asia huomioimatta.
Voimme olettaa, että olen syönyt kutakin valmistamaani laatikkoannosta kolmen vuorokauden ajan, siis yhteensä 547,5 päivää. Koska tykkään syömisestä, olen useimmiten ottanut santsiannoksen tyydyttääkseni pahimman nälkäni. Näin ollen olen siis viidessä vuodessa niellyt yhteensä 1095 annosta tuota herraskansan herkkua.
Jokaisen kokkaamani makaronilaatikkoannoksen olen valmistanut samalla reseptillä: 400 grammaa makaronia, 400 grammaa jauhelihaa, kaksi sipulia, kahdeksan desilitraa maitoa, neljä kananmunaa ja mausteita. Jos unohdamme, että jauhelihasta haihtuu paistamisen ja uunissa kypsentämisen aikana hieman nestettä, voimme hyvillä mielin laskea, että liha ja makaronit painavat yhteensä 800 grammaa. Jos yksi desi maitoa painaa sata grammaa, yksi sipuli keskimäärin 150 grammaa ja yksi kananmuna noin 60 grammaa, voimme helposti laskea, että yksi vuoallinen makaronilaatikkoa painaa kutakuinkin 2,14 kiloa. Kaikkien näiden vuosien aikana olen siis ahtanut kurkustani alas 390,6 kiloa tuota ruokien ruokaa ja appeiden apetta, joka ei joutuisi häpeään edes jumalten pitopöydissä. Siis vittu melkein neljä sataa kiloa.
Viiden tähden ruoka, ei muuta sanottavaa. Määrä puhukoon puolestaan.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Kouvola
"Kouvola oli kotipaikkani. Siellä minä vartuin, ainakin fyysisesti. Henkisen kasvun mahdollisuuksia tuon kaltaisissa kaupungeissa ei ole."
Kouvola (pthyi!) on Kymenlaakson maakunnassa sijaitseva keskisuuri kaupunki. Asukkaita kaupungissa on noin 90 000, mikä tekee siitä maamme kymmeneksi suurimman.
Kouvola (pthyi!) on tunnettu siitä, ettei sitä tunneta oikein mistään, paitsi korkeintaan lukuisista pahansuovista vitseistä ja kertomuksista, joissa kaupunkia ja sen asukkaita aina pilkataan. Kouvolassa (pthyi!) on hyppyrimäki, joka on pienempi kuin Lahdessa, huvipuisto, joka on huonompi kuin Helsingissä sekä kävelykatu, joka on lyhyempi kuin Keravalla. Toisin kuin kaikissa muissa kunnon kaupungeissa, ei Kouvolassa (pthyi!) ole edes kunnon järveä. Tai ehkä siellä onkin, mutta kaverini Björklund sanoi että ei ole, ja siihen mieheen minä luotan kuin kiveen, toisin kuin kaikkiin niihin kouvolalaisiin, jotka tätä lukiessaan mutisevat ilkeästi ja tahtoisivat todistaa minun olevan väärässä.
Vuonna 2009 Kouvolassa (pthyi!) tehtiin kuntaliitos, jonka myötä kaikki sen ympärysvallat liitettiin osaksi emäkaupunkia. Tämän vuoksi Lahdesta itää kohti ajava näkee matkallaan samanaikaisesti kyltin, jossa toivotaan tervetulleeksi Kouvolaan (pthyi!) ja kerrotaan, että kaupungin keskustaan on matkaa enää vain kolmisenkymmentä kilometriä. Jos Ison-Beltin sillan alle ripustettaisiin kyltti, jossa kerrottaisiin kävijän saapuvan ihan kohta justiinsa Venäjälle, olisi mittakaava samassa luokassa suuruudenhullujen kouvolalaisten rajansiirtohalujen kanssa. Matkamies tietää saapuneensa Kouvolaan (pthyi!) tultuaan ryöstetyksi ja mukiloiduksi pariin kolmeen kertaan. Kuuluisia turistinähtävyyksiä ovat valtatie 12 sekä rautatieyhteys Kotkaan.
Jos pelaat korttisi huonosti, ja joudut joskus syystä tai toisesta matkustamaan Kouvolaan (pthyi!), saataat kiinnittää erityistä huomiota kaupungin säntillisen geometriseen arkkitehtuuriin. Kouvolalaisen rakennustaiteen kulmakiviä ovat esimerkiksi kaupungin kirkko, joka ei näytä lainkaan samalta kuin ylläolevan kuvan katedraali, sekä China Centerin portti, joka on niin käsittämätön arkkitehtonin taidonnäyte, että rahakin puhdistuu sen läpi kulkiessaan.
Kouvolalaiset ovat aktiivista ja menevää porukkaa. Kaupunkilaisten erityisesti suosimia ajanviettotapoja ovat oluenjuonti ja omaisuusrikokset, mutta myös sosiaalietuuksien väärinkäyttöä harrastetaan ahkerasti. Viime vuosina myös laittoman työvoiman maahantuonti on nostanut suosiotaan vapaa-ajan aktiviteettien joukossa.
Kouvolassa (pthyi!) kannattaa käydä, jos tykkää kurjuusturismista ja hengenvaarasta. Muussa tapauksessa suosittelen ajamaan kaupungin ohi, mieluiten kovalla vauhdilla.
Kouvola (pthyi!) on Kymenlaakson maakunnassa sijaitseva keskisuuri kaupunki. Asukkaita kaupungissa on noin 90 000, mikä tekee siitä maamme kymmeneksi suurimman.
Kouvola (pthyi!) on tunnettu siitä, ettei sitä tunneta oikein mistään, paitsi korkeintaan lukuisista pahansuovista vitseistä ja kertomuksista, joissa kaupunkia ja sen asukkaita aina pilkataan. Kouvolassa (pthyi!) on hyppyrimäki, joka on pienempi kuin Lahdessa, huvipuisto, joka on huonompi kuin Helsingissä sekä kävelykatu, joka on lyhyempi kuin Keravalla. Toisin kuin kaikissa muissa kunnon kaupungeissa, ei Kouvolassa (pthyi!) ole edes kunnon järveä. Tai ehkä siellä onkin, mutta kaverini Björklund sanoi että ei ole, ja siihen mieheen minä luotan kuin kiveen, toisin kuin kaikkiin niihin kouvolalaisiin, jotka tätä lukiessaan mutisevat ilkeästi ja tahtoisivat todistaa minun olevan väärässä.
 |
| Näkymä kävelykatu Manskilta |
 |
| Kouvolan kirkko ei näytä tältä |
Kouvolalaiset ovat aktiivista ja menevää porukkaa. Kaupunkilaisten erityisesti suosimia ajanviettotapoja ovat oluenjuonti ja omaisuusrikokset, mutta myös sosiaalietuuksien väärinkäyttöä harrastetaan ahkerasti. Viime vuosina myös laittoman työvoiman maahantuonti on nostanut suosiotaan vapaa-ajan aktiviteettien joukossa.
Kouvolassa (pthyi!) kannattaa käydä, jos tykkää kurjuusturismista ja hengenvaarasta. Muussa tapauksessa suosittelen ajamaan kaupungin ohi, mieluiten kovalla vauhdilla.
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Pankkiautomaatit
Pankkiautomaatti, tieteelliseltä nimeltään apparatus teller automaticus, on laite, jota käytetään pääasiassa käteisen rahan nostamiseen. Toisin kuin normaalit pankit, toimivat pankkiautomaatit usein ympäri vuorokauden viikon jokaisena päivänä. Näin ollen pankin asiakaskunnan on mahdollista realisoida tileillään lepäävät rahavarannot käteiseksi käytännössä koska tahansa, mikäli lähistöltä vain löytyy käteisautomaatti.
Automaattien pääasiallinen käyttäjäkunta koostuu meistä ihmisistä. Me ihmiset olemme isojen ihmisapinoiden heimoon kuuluva nisäkäslaji, joka on levinnyt käytännössä katsoen kaikkialle maailmaan. Ihmisen hienostuneet aivot ovat antaneet lajille kyvyn abstraktiin ajatteluun sekä mahdollisuuden monimutkaiseen kielelliseen kommunikaation, kun taas sen pitkälle kehittyneet yläraajat mahdollistavat hienostuneidenkin työkalujen käytön. Esimerkkejä ihmislajin suvereeniudesta ajatustyön saralla on lukuisia; maanviljelys, pyörä, penisilliini, viemärijärjestelmät, nappulakengät, kompassi, Hammond-urut, kuuraketti, dynamiitti, internet, Moon TV ja vaikka mitä muita.
Näiden faktojen valossa sitä voisikin helposti kuvitella, että pankkiautomaatin käyttäminen olisi ihmiselle helppo homma, mutta paskanmarjat; harvoinpa muodostuvat ihmiskasvot niin suurta lihasakrobatiaa edellyttäviä ilmeitä kuin pankkiautomaattia tuijottaessaan. Vanhoina hyvinä aikoina (ehkä noin kaksi vuotta sitten) oli automaatissa vain yksi kortinmentävä aukko, mutta nyt niitä on kaksi, keltainen ja sininen, eikä sitä koskaan tiedä kumpaan se kortti pitää tunkea, ja vaikka tietäisikin, niin ainakin se, kuinka syvälle kortti pitää survaista on päässyt unohtumaan. Jos ei työnnä tarpeeksi ei tapahdu mitään, mutta jos työntää liikaa, kuuluu naps ja kortti katkeaa, ja näin pakkasilla se muuten katkeaa vähän helvetin helposti, ja siinä sitä sitten on surussa nielemistä, kun koneeseen jäivät sekä rahat että puolet kortista. Suuta ei voi panna kuin mutrulle, kun lauantai-iltana pitäisi lähteä Pekun kanssa ravintolaan ottamaan muutama olut vaan, mutta kortti on katki ja pankki on kiinni eikä Pekukaan lainaa, koska se on rahoistaan tarkka, vaikka onkin muuten ihan hyvä toveri ja ystävä. Ja vaikka kortti säilyisikin ehjänä ja saisit rahat lompakkoosi, ilmestyy nostotoimenpiteen loppupuolella pankkiautomaatin näyttöruudulle köyhän lapsen kuva from the motherland ja teksti, jossa puhuttiin jotain rahalahjoituksista, mutta koska kuva meni ohi niin nopeasti ettet ehtinyt lukea sitä kunnolla, kulutat koko ravintolaillan miettien, että montakohan helvetin satasta sinne Afrikkaan tuli taas lähetettyä. Ei sillä, ettetkö olisi innoissasi hyväntekeväistyöstä, mutta kun omaakin ruokalautasta pitäisi välillä ajatella, ja jos uskaltaisit, niin tarkistaisit tilanteen katsomalla tilisi saldon pankkiautomaatilta, mutta et uskalla, koska pelkäät korttisi katkeavan. Julma noidankehä.
Vaikeaa ei ole kuitenkaan pelkkä pankkiautomaatin käyttäminen. Ei ei suinkaan, sillä usein jo pelkkä jonottaminen saa perhosparven pöristämään ympyrää vatsalaukun pohjaa pitkin. Kohteliaisuussyistä olisi oikein jonottaa automaatin sivussa, ikään kuin seinän vierellä, mutta koska muut kaupunkilaiset eivät välttämättä tunne automaattiasioinnin herrasmiessääntöjä yhtä läpikotaisesti kuin sinä, voit helposti ja jopa todennäköisesti menettää paikkasi kun edellesi kiilaa tietämättään joku, joka ei edes tunnistanut sinua jonottajaksi. Jos taas menet seisoskelemaan suoraan tämänhetkisen käteisnostajan selän taakse, voi tämä luulla sinua varkaaksi tai tunnuslukuaan urkkivaksi epärehelliseksi rosvohuligaaniksi ja suutuspäissään kaataa sinut ketoon ja hakata hampaat sisään ja muurata vielä silmätkin umpeen. Tästä häntä on kuitenkaan vaikea syyttää, sillä lienee ihmisruumiiseen integroitu sellainen ominaisuus, että tämä alkaa luulla kaikkia rahavarantojensa tykö pyrkiviä epäkelvoiksi varkaiksi. Tämän vuoksi automaatista nostetut rahat kuuluukin mitä pikimmiten piilottaa povitaskun perukoille, jottei kukaan vain vahingossakaan saisi tietää, että poistuit pankkiautomaatilta rahaa hallussasi.
Pankkiautomaatteihin liittyy vakavia terveysriskejä ja ne voivat yllyttää rikokseen. Tämän vuoksi tulisikin valtioneuvoston mielestäni vakavasti harkita käteisautomaattien totaalikieltoa. Lukuisat pienet kunnat ovat jo oma-aloitteisesti alkaneet poistaa noita likaisen riistokapitalismin pienoisalttareita ja ryöstäjämagneetteja katukuvistaan, mikä on jo hyvä alku. Asiassa on kuitenkin mentävä vielä pidemmälle, ja olen valmis tekemään mitä tahansa karkottaakseni automaatit takaisin sinne mistä ne ovat tulleet, eli siis Lontoon Enfieldiin.
Automaattien pääasiallinen käyttäjäkunta koostuu meistä ihmisistä. Me ihmiset olemme isojen ihmisapinoiden heimoon kuuluva nisäkäslaji, joka on levinnyt käytännössä katsoen kaikkialle maailmaan. Ihmisen hienostuneet aivot ovat antaneet lajille kyvyn abstraktiin ajatteluun sekä mahdollisuuden monimutkaiseen kielelliseen kommunikaation, kun taas sen pitkälle kehittyneet yläraajat mahdollistavat hienostuneidenkin työkalujen käytön. Esimerkkejä ihmislajin suvereeniudesta ajatustyön saralla on lukuisia; maanviljelys, pyörä, penisilliini, viemärijärjestelmät, nappulakengät, kompassi, Hammond-urut, kuuraketti, dynamiitti, internet, Moon TV ja vaikka mitä muita.
Näiden faktojen valossa sitä voisikin helposti kuvitella, että pankkiautomaatin käyttäminen olisi ihmiselle helppo homma, mutta paskanmarjat; harvoinpa muodostuvat ihmiskasvot niin suurta lihasakrobatiaa edellyttäviä ilmeitä kuin pankkiautomaattia tuijottaessaan. Vanhoina hyvinä aikoina (ehkä noin kaksi vuotta sitten) oli automaatissa vain yksi kortinmentävä aukko, mutta nyt niitä on kaksi, keltainen ja sininen, eikä sitä koskaan tiedä kumpaan se kortti pitää tunkea, ja vaikka tietäisikin, niin ainakin se, kuinka syvälle kortti pitää survaista on päässyt unohtumaan. Jos ei työnnä tarpeeksi ei tapahdu mitään, mutta jos työntää liikaa, kuuluu naps ja kortti katkeaa, ja näin pakkasilla se muuten katkeaa vähän helvetin helposti, ja siinä sitä sitten on surussa nielemistä, kun koneeseen jäivät sekä rahat että puolet kortista. Suuta ei voi panna kuin mutrulle, kun lauantai-iltana pitäisi lähteä Pekun kanssa ravintolaan ottamaan muutama olut vaan, mutta kortti on katki ja pankki on kiinni eikä Pekukaan lainaa, koska se on rahoistaan tarkka, vaikka onkin muuten ihan hyvä toveri ja ystävä. Ja vaikka kortti säilyisikin ehjänä ja saisit rahat lompakkoosi, ilmestyy nostotoimenpiteen loppupuolella pankkiautomaatin näyttöruudulle köyhän lapsen kuva from the motherland ja teksti, jossa puhuttiin jotain rahalahjoituksista, mutta koska kuva meni ohi niin nopeasti ettet ehtinyt lukea sitä kunnolla, kulutat koko ravintolaillan miettien, että montakohan helvetin satasta sinne Afrikkaan tuli taas lähetettyä. Ei sillä, ettetkö olisi innoissasi hyväntekeväistyöstä, mutta kun omaakin ruokalautasta pitäisi välillä ajatella, ja jos uskaltaisit, niin tarkistaisit tilanteen katsomalla tilisi saldon pankkiautomaatilta, mutta et uskalla, koska pelkäät korttisi katkeavan. Julma noidankehä.
Vaikeaa ei ole kuitenkaan pelkkä pankkiautomaatin käyttäminen. Ei ei suinkaan, sillä usein jo pelkkä jonottaminen saa perhosparven pöristämään ympyrää vatsalaukun pohjaa pitkin. Kohteliaisuussyistä olisi oikein jonottaa automaatin sivussa, ikään kuin seinän vierellä, mutta koska muut kaupunkilaiset eivät välttämättä tunne automaattiasioinnin herrasmiessääntöjä yhtä läpikotaisesti kuin sinä, voit helposti ja jopa todennäköisesti menettää paikkasi kun edellesi kiilaa tietämättään joku, joka ei edes tunnistanut sinua jonottajaksi. Jos taas menet seisoskelemaan suoraan tämänhetkisen käteisnostajan selän taakse, voi tämä luulla sinua varkaaksi tai tunnuslukuaan urkkivaksi epärehelliseksi rosvohuligaaniksi ja suutuspäissään kaataa sinut ketoon ja hakata hampaat sisään ja muurata vielä silmätkin umpeen. Tästä häntä on kuitenkaan vaikea syyttää, sillä lienee ihmisruumiiseen integroitu sellainen ominaisuus, että tämä alkaa luulla kaikkia rahavarantojensa tykö pyrkiviä epäkelvoiksi varkaiksi. Tämän vuoksi automaatista nostetut rahat kuuluukin mitä pikimmiten piilottaa povitaskun perukoille, jottei kukaan vain vahingossakaan saisi tietää, että poistuit pankkiautomaatilta rahaa hallussasi.
Pankkiautomaatteihin liittyy vakavia terveysriskejä ja ne voivat yllyttää rikokseen. Tämän vuoksi tulisikin valtioneuvoston mielestäni vakavasti harkita käteisautomaattien totaalikieltoa. Lukuisat pienet kunnat ovat jo oma-aloitteisesti alkaneet poistaa noita likaisen riistokapitalismin pienoisalttareita ja ryöstäjämagneetteja katukuvistaan, mikä on jo hyvä alku. Asiassa on kuitenkin mentävä vielä pidemmälle, ja olen valmis tekemään mitä tahansa karkottaakseni automaatit takaisin sinne mistä ne ovat tulleet, eli siis Lontoon Enfieldiin.
maanantai 13. helmikuuta 2012
Guggenheimia ja kurkkusalaattia
Viime kuukausien ajan olen ystäväni Antin kanssa seurannut aktiivisesti median eri foorumeilla käytävää keskustelua Helsingin Guggenheim-hankkeesta, ja olemmepa toisinaan intoutuneet itsekin vaihtamaan aiheesta joitakin maltillisen objektiivisia mielipiteitä.
Tällä viikolla Antti jakoi Facebook-seinälläni Helsingin Sanomien uutisen, jonka mukaan Berliinissä vuodesta 1997 toiminut Guggenheim-museo suljetaan. En tokikaan voinut olla surkuttelematta sitä massiivista aukkoa, jonka sulkemispäätös jättää Keski-Euroopan taidemaailmaan, mutta kun Yleisradio muutamaa päivää myöhemmin uutisoi nyt jo kaikkien tiedossa olevasta varuskuntien lakkauttamispäätöksestä, alkoivat pienet harmaat aivohammasrattaani pyöriä.
Aloin pohtia voisivatko nämä kaksi omalla tahollaan surullista uutista olla jollakin tapaa toisiinsa kytköksissä. Voisiko askel kohti puolustusvoimain alasajoa ollakin vain valtioneuvoston masinoima giganttisen kokoluokan dekonstruktiivinen tilataideteos, jolla epätoivoisesti anotaan jäsenyyttä Solomon R. Guggenheimin perustamaan taidekerhoon?
Samalla kun varuskunnat tyhjenevät, jää maahamme useita valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä sekä arkkitehtonisestikin merkittäviä kasarmirakennuksia ammottamaan tyhjyyttään. Näin ollen täysin mahdollisena, että niin kutsuttu ”puolustusvoimien rakenteellinen uudistamistoimenpide” olikin vain keino raivata tilaa uusille Guggenheim-museoille ympäri maata! Missä muualla voitaisiinkaan geometrisia öljyvärimaalauksia, non-objektiivisia muotokuvateoksia sekä spatiaalisia patsaskolosseja esitellä yhtä ylväästi kuin vanhoissa tykkihalleissa, ammusvarastoissa ja panssarivarikoilla. Kasarmialueet ovat muutenkin kuin puolivalmiita taideteoksia, raakatimantteja, jotka vain odottavat hiomistaan; esterata kaipaa ainoastaan kaihoa kaikuvan nimen ollakseen matemaattinen veistospuisto, ja 35 millimetrin ilmatorjuntakanuuna on helposti muutettavissa pasifistis-liberalistiseksi monumentiksi, kannanotoksi kaikkea maailman pahaa vastaan, kunhan se vain ensin somistellaan kukkasin ja teddy-karhuin.
Muistelen lukeneeni, että Helsingin Guggenheim-museon arvellaan houkuttelevan vuosittain maahamme 150 000 kulttuurivierasta, joten kuuden uuden museon voidaan laskea houkuttelevan leveyksillemme kuusi kertaa enemmän kulttuurituristeja! Tämän helpommaksi ei matematiikka muutu. Jo idioottikin ymmärtää, että tässä pyöritellään nyt isoja miljoonia.
Let’s face it: Suomi tarvitsee lisää vipuvoimaa hyödyntääkseen kaiken kompetenssinsa kansainvälisellä kulttuurikentällä siinä missä Keuruun, Kontiolahden ja Jämsän kaltaiset hiljenevät haja-asutusalueet kaipaavat kipeästi globaalia näkyvyyttä, jota saa tuskin mistään niin paljon kuin miljoonaluokan ei-esittävän taiteen museosta. Vai olitko muka kuullut jostain Bilbaosta tai Venetsiasta ennen Guggenheimia?
Tällä viikolla Antti jakoi Facebook-seinälläni Helsingin Sanomien uutisen, jonka mukaan Berliinissä vuodesta 1997 toiminut Guggenheim-museo suljetaan. En tokikaan voinut olla surkuttelematta sitä massiivista aukkoa, jonka sulkemispäätös jättää Keski-Euroopan taidemaailmaan, mutta kun Yleisradio muutamaa päivää myöhemmin uutisoi nyt jo kaikkien tiedossa olevasta varuskuntien lakkauttamispäätöksestä, alkoivat pienet harmaat aivohammasrattaani pyöriä.
Aloin pohtia voisivatko nämä kaksi omalla tahollaan surullista uutista olla jollakin tapaa toisiinsa kytköksissä. Voisiko askel kohti puolustusvoimain alasajoa ollakin vain valtioneuvoston masinoima giganttisen kokoluokan dekonstruktiivinen tilataideteos, jolla epätoivoisesti anotaan jäsenyyttä Solomon R. Guggenheimin perustamaan taidekerhoon?
Samalla kun varuskunnat tyhjenevät, jää maahamme useita valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä sekä arkkitehtonisestikin merkittäviä kasarmirakennuksia ammottamaan tyhjyyttään. Näin ollen täysin mahdollisena, että niin kutsuttu ”puolustusvoimien rakenteellinen uudistamistoimenpide” olikin vain keino raivata tilaa uusille Guggenheim-museoille ympäri maata! Missä muualla voitaisiinkaan geometrisia öljyvärimaalauksia, non-objektiivisia muotokuvateoksia sekä spatiaalisia patsaskolosseja esitellä yhtä ylväästi kuin vanhoissa tykkihalleissa, ammusvarastoissa ja panssarivarikoilla. Kasarmialueet ovat muutenkin kuin puolivalmiita taideteoksia, raakatimantteja, jotka vain odottavat hiomistaan; esterata kaipaa ainoastaan kaihoa kaikuvan nimen ollakseen matemaattinen veistospuisto, ja 35 millimetrin ilmatorjuntakanuuna on helposti muutettavissa pasifistis-liberalistiseksi monumentiksi, kannanotoksi kaikkea maailman pahaa vastaan, kunhan se vain ensin somistellaan kukkasin ja teddy-karhuin.
Muistelen lukeneeni, että Helsingin Guggenheim-museon arvellaan houkuttelevan vuosittain maahamme 150 000 kulttuurivierasta, joten kuuden uuden museon voidaan laskea houkuttelevan leveyksillemme kuusi kertaa enemmän kulttuurituristeja! Tämän helpommaksi ei matematiikka muutu. Jo idioottikin ymmärtää, että tässä pyöritellään nyt isoja miljoonia.
Let’s face it: Suomi tarvitsee lisää vipuvoimaa hyödyntääkseen kaiken kompetenssinsa kansainvälisellä kulttuurikentällä siinä missä Keuruun, Kontiolahden ja Jämsän kaltaiset hiljenevät haja-asutusalueet kaipaavat kipeästi globaalia näkyvyyttä, jota saa tuskin mistään niin paljon kuin miljoonaluokan ei-esittävän taiteen museosta. Vai olitko muka kuullut jostain Bilbaosta tai Venetsiasta ennen Guggenheimia?
Guggenheim-säätiö on kuvataidemaailman Maki Kolehmainen; ilmiö, jolle täysi kymppikin on aliarviointia.
 |
| Kaikuu harmaa huuto yössä lailla pantterin. Kollaasi bittikartalle. A. Mäkinen, 2012 |
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Puhutaanpa hetki kakasta
Tämä kirjoitus ei ole varsinainen arvostelu, eikä tämä blogi siksi ole sille kaikkein otollisin julkaisufoorumi. Olen kuitenkin huomannut, ettei aiheesta jota nyt aion käsitellä, ole käyty aivan senlaatuista julkista debattia, jonka se osakseen kenties ansaitsisi. Niinpä ajattelinkin seuraavaksi poiketa yleisestä linjastani ja latoa tiskiin pari tiukkaa faktaa hevonpaskasta.
Joitakin viikkoja sitten ystäväpiirissäni käytiin kiihkeää virtuaalikeskustelua hevosshow Apassionatasta. Akateemistasoisessa diskussiossamme syvennyimme laaja-alaisesti equidae-heimon edustajien hoito- ja kasvatustyöhön sekä niihin raja-arvoihin ja vaatimuksiin, joita kavioeläimet tämänkaltaisen show’n pyörittämiselle asettavat. Mikäli Apassionata-ilmiö ei ole sinulle tuttu, voin kertoa, että kyseessä on saksalaislähtöinen ratsastusnäytös, joka kiertää tätä nykyä ympäri Eurooppaa esittäen huimia hevostemppuja. Show tavoittaa vuosittain noin 600 000 katsojaa. Suomeen kiertue saapuu aivan näinä päivinä.
Eräässä keskustelumme vaiheessa ilmaan heitettiin retorisluonteinen kysymys siitä, kuinka paljon ekskrementtiä kiertueella olevat hevoset tuottavat päivittäin. Vaikka lausahdus oli uskoakseni tarkoitettukin vain hauskaksi huumorikevennykseksi, en tiedonjanoisena luonteena voinut olla ottamatta asiaa lähempään tarkasteluun.
Niin minä, moderni Magãlhaes, tämän päivän da Gama ja informaatioajan Álvares Cabral, päätin nostaa purjeeni ja lähteä tutkimusmatkalle kohti kakan kiehtovaa maailmaa. Aseistin itseni kynällä ja ruutuviholla, taskulaskimella sekä nykyajan valloitusvälineistä mahtavimmalla, internetillä.
 |
| Tyypillinen hevonen. |
Ensimmäiseksi käyntisatamakseni otin hakukone Googlen, jonka avulla selvitin, että 500-kiloinen hevonen tuottaa päivän aikana keskimäärin 23 kiloa kakkaa. Hakusanoja vaihtamalla sain myös tietooni, että Apassionata-kiertueen mukana kulkee 48 hevosta. Tästä olikin sitten jo helppo räknätä, että yhden vuorokauden aikana nuo korskeat eläimet ulostavat yhteistuumin 1104-kiloisen kasan lantaa. Vuorokausiannos on jo itsessään melkoinen, mutta on syytä muistaa, että Apassionatan kaltaiset Euroopan-laajuiset suurkiertueet voivat hyvinkin viettää tien päällä yli puolet vuodesta. Kuuden kuukauden rundin aikana tallipojilla on lapioitavanaan siis 198 720 kiloa peräperäistä jätettä. Valehtelisin jos väittäisin, ettei tällainen kasa kakkaa olisi kirvoittanut hymyä huulilleni.
Tuo hymy ei kuitenkaan viipynyt kasvoillani kauaa, sillä ymmärsin pian laskeneeni leikkiä vakavalla asialla. Ohikiitävän hetken ajaksi olin näet unohtanut, että takakonttilähtöiset tuotteet ovat metaanista rikkaita ja metaani kasvihuonekaasuista hurjimpia, jopa 72 kertaa väkevämpää kuin hiilidioksidi.
Palasin takaisin internetin äärelle. Selvitin, että kilo tavallista hevosenlantaa sisältää keskimäärin 0,37 kuutiometriä biokaasua, jonka metaanipitoisuus asettuu 60 ja 70 tilavuusprosentin välille. Yhdessä vuorokaudessa Apassionatan hilpeästi hirnuvat heposet ruuttaavat ilmakehään näin ollen yli 265 kuutiometriä, siis 265 000 litraa, puhdasta metaania. Ihan tuosta noin vaan, rups rups, sillä välin kun sinä, minä ja muut istumme perheinemme maneesin reunalla iloitsemassa kavioiden korskeasta käynnistä, henkeäsalpaavista hevosloikista ja maagisista akrobaattitempuista.
Kelaapa sitä. Istut perheinesi klubikatsomossa ja katsot, kuinka nuo helvetin kaakit kirjaimellisesti nakkaavat paskat napajäätiköille, ympäristömme tulevaisuudelle ja kaikelle yhteiselle hyvälle. Luulit maksaneesi itsesi kipeäksi pääsylipuista, mutta kovimman hinnan joutuu maksamaan puolustuskyvytön ekosysteemimme. Joka kerta kun häntää nousee, pieni jäävuori jossakin kaukana itkee.
Suoritetaan pieni vertailu: oletetaan ensiksi, että yksi hevosnäytös kestää noin kaksi tuntia. Mikäli jätämme mahdollisen väliajan huomioimatta ja oletamme, että kaikki hevoset ovat näyttämöllä samanaikaisesti, saat hengitettäväksesi noin 22 000 litraa pyllyperäistä metaania, tuota hiilivedyistä yksinkertaisinta.
Oletetaan seuraavaksi, että kaikki tapahtuman 48 hevosta korvattaisiin viimevuotisella Alfa Romeo Giulietta-urheiluvaunulla, joka ajaisi näytöspaikan kenttää ympäri kahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhdilla pysähtymättä kahden tunnin ajan, yhteensä siis 160 kilometrin matkan. Oletetaan myös, että kenttä on mitoiltaan standardisoidun eurooppalaisen jääkiekkokaukalon kokoinen, siis 61 metriä kertaa 30 metriä. Yksi täysi kierros kentän ympäri on tässä tapauksessa pituudeltaan siis 182 metriä, ja koska yksi mainitunkaltainen auto vapauttaa valmistajan antamien tietojen mukaan ilmakehään 133 grammaa hiilidioksidia jokaista ajettua kilometriä kohden, tuottaa yksi auto sitä näin ollen yhden kierroksen aikana 24,4 grammaa.
Niin kuin orgaanisen kemian perusopinnoista muistamme, painaa yksi litra hiilidioksidia 1,98 grammaa. Yhdellä kierroksella Alfamme synnyttää siis 12,3232 litraa kasvihuonekaasua, kilometrillä 67,1717. Kahdessa tunnissa tuo äkäinen urheiluauto tupruttaa ilmoille siis 10 747 litraa CO2-kaasua. Se on toki määrällisesti paljon, muttemme kuitenkaan saa unohtaa, että hevosen pakoputkesta ulos sihisevä kaasu on luonteeltaan 72 kertaa ilkikurisempaa kuin kilpa-auton vastaava. Tämän lisäksi urheiluauton kasvihuonepäästöt voi kätevästi pysäyttää virta-avaimesta vääntämällä, kun taas hevonen pieree all night long, oli se sitten hyötykäytössä tai vapaa-ajalla.
Näiden tosiasioiden valossa voinkin varauksetta suositella, että kun seuraavan kerran vietät laatuaikaa jälkikasvusi kanssa, viet heidät suosiolla katsomaan rata-autoilua etkä puhu sanaakaan hevosnäytöksestä. Ostamalla liput bensankatkuiseen autokilpailuun teet ympäristöteon, jolle on vaikeaa löytää vertaista.
maanantai 6. helmikuuta 2012
Maki Kolehmaisen musiikkiprojektit
Marko "Maki" Kolehmainen on suomalainen säveltäjä, muusikko ja multi-instrumentalisti, joka tunnetaan parhaiten 1990-luvulla esiintyneen Aikakone-yhtyeen riveistä. Hän on myös säveltänyt musiikkia useille maamme pop-taivaan eturivin artisteille ja sen vakiintuneille kiintotähdille.
Kolehmainen on saavuttanut teoksillaan yli 30 kulta- tai platinalevyä. Tämä ei olekaan mikään ihme, sillä onhan kansainvälisesti tunnettu tosiasia, että aina kun Kolehmaisen sormet koskettavat kosketinsoittimen koskettimia, kaikuu kaiuttimista jalometallisia sulosointuja suoraan kuulijoiden korviin. Kolehmaisen säveltäjänuran hienoimpiin hetkiin kuuluvat esimerkiksi sellaiset hittilevytykset kuin Finlandia, Englishman in New York ja Nasta pimu.
Useat ulkomaiset hittiartistit ovatkin innostuneet kehumaan Makia jopa yhdeksi länsimaisen populaarimusiikin vankimmista tukipilareista. "A true inspiration", kehaisi Annihilator-yhtyeen keulakuva Jeff Waters, "and a genius in his own right!" jatkoi Franz Liszt, lupaava nuori unkarilaissäveltäjä ja eräs Kolehmaisen tunnetuimmista oppilaista.
Eilen sunnuntaina Kolehmainen ilahdutti Suomen kansaa antamalla harvinaisen tv-haastattelun Yleisradion vaalilähetyksessä. Säveltäjä esitti Sauli Niinistön vaalitilaisuudessa (jonne hän muuten saapui suoraan studiolta) vastavalitulle presidentille onnittelukappaleen Kuuden vuoden kuuliaisuus.
Laulua ei käsittääkseni kuitenkaan televisioitu. Tämä onkin aivan ymmärrettävää, sillä Kolehmaisen kultaisen sävellahjan ensiesitykselle on vaikea löytää arvokkaampaa yksityisyleisöä kuin presidentti ja tämän lähipiiri. Tiettävästi esitys aiheutti vaalivalvojaisissa kuitenkin valtavan joukkohurmoksen, ja siitä otettu vaatimaton 500 000 kappaleen painos myytiin loppuun minuuteissa. Ilman omaa levyä jääneiden ihmisten kerrotaan kerääntyneen kaduille itkemään hysteerisesti. Linkki paikanpäällä kuvattuun amatöörivideoon tästä.
Kolehmaisen kaikkivoipaisuus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään musiikkitaiteen saralle. Säveltäjä on näet niittänyt tunnustusta sekä palkintoja myös valtiotieteiden ja lujuusopin saralla, jonka lisäksi hän voitti EM-kultaa keihäänheitossa Calgaryn talviolympialaisissa vuonna 1988.Toimiessaan maailman terveysjärjestö WHO:n pääjohtajana 1990-luvun alussa Kolehmainen antoi omin käsin malariarokotukset koko Afrikalle ja kielsi samalla apartheidin.
Lyhyesti sanottuna: Maki on mies, jota Suomi tarvitsee. Täydet pisteet täydelle jätkälle.
Kolehmainen on saavuttanut teoksillaan yli 30 kulta- tai platinalevyä. Tämä ei olekaan mikään ihme, sillä onhan kansainvälisesti tunnettu tosiasia, että aina kun Kolehmaisen sormet koskettavat kosketinsoittimen koskettimia, kaikuu kaiuttimista jalometallisia sulosointuja suoraan kuulijoiden korviin. Kolehmaisen säveltäjänuran hienoimpiin hetkiin kuuluvat esimerkiksi sellaiset hittilevytykset kuin Finlandia, Englishman in New York ja Nasta pimu.
Useat ulkomaiset hittiartistit ovatkin innostuneet kehumaan Makia jopa yhdeksi länsimaisen populaarimusiikin vankimmista tukipilareista. "A true inspiration", kehaisi Annihilator-yhtyeen keulakuva Jeff Waters, "and a genius in his own right!" jatkoi Franz Liszt, lupaava nuori unkarilaissäveltäjä ja eräs Kolehmaisen tunnetuimmista oppilaista.
Eilen sunnuntaina Kolehmainen ilahdutti Suomen kansaa antamalla harvinaisen tv-haastattelun Yleisradion vaalilähetyksessä. Säveltäjä esitti Sauli Niinistön vaalitilaisuudessa (jonne hän muuten saapui suoraan studiolta) vastavalitulle presidentille onnittelukappaleen Kuuden vuoden kuuliaisuus.
Laulua ei käsittääkseni kuitenkaan televisioitu. Tämä onkin aivan ymmärrettävää, sillä Kolehmaisen kultaisen sävellahjan ensiesitykselle on vaikea löytää arvokkaampaa yksityisyleisöä kuin presidentti ja tämän lähipiiri. Tiettävästi esitys aiheutti vaalivalvojaisissa kuitenkin valtavan joukkohurmoksen, ja siitä otettu vaatimaton 500 000 kappaleen painos myytiin loppuun minuuteissa. Ilman omaa levyä jääneiden ihmisten kerrotaan kerääntyneen kaduille itkemään hysteerisesti. Linkki paikanpäällä kuvattuun amatöörivideoon tästä.
Kolehmaisen kaikkivoipaisuus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään musiikkitaiteen saralle. Säveltäjä on näet niittänyt tunnustusta sekä palkintoja myös valtiotieteiden ja lujuusopin saralla, jonka lisäksi hän voitti EM-kultaa keihäänheitossa Calgaryn talviolympialaisissa vuonna 1988.Toimiessaan maailman terveysjärjestö WHO:n pääjohtajana 1990-luvun alussa Kolehmainen antoi omin käsin malariarokotukset koko Afrikalle ja kielsi samalla apartheidin.
Lyhyesti sanottuna: Maki on mies, jota Suomi tarvitsee. Täydet pisteet täydelle jätkälle.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Starbucks-kahvilat
Starbucks on yhdysvaltalainen kahvilaketju, joka on perustettu vuonna 1971. Tällä hetkellä ketjulla on 17000 kahvilaa 55 eri maassa, joka on muuten vähän vitun paljon. Tänään Ilta-Sanomat uutisoi, että Starbucks avaa ensimmäisen liikkeensä Suomessa tämän vuoden huhtikuussa.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt Rauhankadun tietotoimiston välittämä uutinen, jonka mukaan ketjun rantautuminen Suomeen vituttaa Aleksia ihan suunnattomasti. Miksi ihmeessä, kysyt sinä. No siksi, vastaan minä, että Starbucksista saa ostaa kovalla hinnalla pahaa kahvia, joka tarjoillaan tyylittömistä pahvitörppösistä. Tai ainakin luulisin asian olevan niin. En ole koskaan maistanut Starbucksin tuotteita tai edes käynyt ketjun liikkeissä, paitsi kerran Ranskassa, jolloin en suostunut ostamaan sieltä mitään, vaan mökötin nurkassa sillä välin kun muu seurueeni asioi tiskillä. En tutustunut liikkeen tarjontaan, sillä minulla oli useita täysin päteviä syitä epäillä, että pettyisin kovasti tai ainakin edes hieman. Saatat kuvitella, että olen turhan ennakkoluuloinen, mutta näin ei ole. Olen vain tiedoissani erehtymätön ja kaukaa viisas.
Televisioista ja juorulehtien palstoilta olen nähnyt, että kun on kiire, kuuluu asiaan kävellä kaupungilla halki ihmismassojen kantaen kädessään Starbucks-logolla varustettua pahvikahvia. Ohessa esimerkkikuva, johon en muuten omista minkäänlaisia julkaisuoikeuksia, mutta jonka katsoin tästä huolimatta aiheelliseksi linkittää kirjoitukseeni. Kyllähän se korpeaa, jos aamuruuhkassa pitää alkaa varoa kaikenmaailman kantokahvi-ihmisiä ja niiden läikkyviä mokkakuppeja. Tuonkin mimmin kassiin mahtuisi ainakin kymmenen Airam-termoksellista ihan kelpoa juhlamokkaa.
En tiedä, mutta luulisin, että Starbucks tarjoaa asiakkailleen laajan ja jännittävän valikoiman, josta jokainen asiakas (joka ei ole minä) löytää itselleen mieluisen paahtotuotteen. Valikoimaan kuuluu varmaan käsittämätön kirjo vaikeasti nimettyjä salakielisiä kahvilaatuja kuten lattea, espressoa, macchiatoa, frappuchinoa ja guillermoa, mutta lyön levykokoelmani vetoa siitä, etten saisi tiskiltä Irish coffeeta tai edes ihan perinteistä plöröä vaikka kuinka ruikuttaisin. Harmi sinänsä.
Eniten ottaa päähän koko ketjun kiireinen konsepti. Asiakkaalle tarjotaan kirjava kavalkadi mielenkiintoisia makuelämyksiä kahvimaailman eri ulottuvuuksista. Kun valinta on tehty ja transaktio suoritettu, viittaa tiskin takana nököttävä rasvatukkainen kesätyöläinen kintaallaan joko ulko-ovelle tai saliin, joka on täynnä. Pöydät ovat likaisia, musiikki soi kovaa ja on huonoa, ja kun nostat takkisi tuolinselkämykselle, pihistää joku huligaani huomaamatta lompakkosi. Ulkona sen sijaan sataa, haisee pakokaasulle ja oven edessä kadulla on koiranpaska, johon tietenkin astut. Korvat lukossa, lompakko kateissa ja kengänpohjat kakassa sitä on sitten kiva nauttia kahvista ja pohtia, että miksen perkele keitellyt Saludoa himassa. Vähän sama, kuin jos kolmen tähden Michelin-kokki lätkäisisi hanhenmaksat Tupperware-kulhoon ja ohjeistaisi asiakasta nauttimaan annoksensa muovilusikalla töihin talsiessa.
Huhtikuussa temppelin esirippu repeää ja kaikki alkaa mennä päin helvettiä. Sinua on varoitettu.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt Rauhankadun tietotoimiston välittämä uutinen, jonka mukaan ketjun rantautuminen Suomeen vituttaa Aleksia ihan suunnattomasti. Miksi ihmeessä, kysyt sinä. No siksi, vastaan minä, että Starbucksista saa ostaa kovalla hinnalla pahaa kahvia, joka tarjoillaan tyylittömistä pahvitörppösistä. Tai ainakin luulisin asian olevan niin. En ole koskaan maistanut Starbucksin tuotteita tai edes käynyt ketjun liikkeissä, paitsi kerran Ranskassa, jolloin en suostunut ostamaan sieltä mitään, vaan mökötin nurkassa sillä välin kun muu seurueeni asioi tiskillä. En tutustunut liikkeen tarjontaan, sillä minulla oli useita täysin päteviä syitä epäillä, että pettyisin kovasti tai ainakin edes hieman. Saatat kuvitella, että olen turhan ennakkoluuloinen, mutta näin ei ole. Olen vain tiedoissani erehtymätön ja kaukaa viisas.
En tiedä, mutta luulisin, että Starbucks tarjoaa asiakkailleen laajan ja jännittävän valikoiman, josta jokainen asiakas (joka ei ole minä) löytää itselleen mieluisen paahtotuotteen. Valikoimaan kuuluu varmaan käsittämätön kirjo vaikeasti nimettyjä salakielisiä kahvilaatuja kuten lattea, espressoa, macchiatoa, frappuchinoa ja guillermoa, mutta lyön levykokoelmani vetoa siitä, etten saisi tiskiltä Irish coffeeta tai edes ihan perinteistä plöröä vaikka kuinka ruikuttaisin. Harmi sinänsä.
Eniten ottaa päähän koko ketjun kiireinen konsepti. Asiakkaalle tarjotaan kirjava kavalkadi mielenkiintoisia makuelämyksiä kahvimaailman eri ulottuvuuksista. Kun valinta on tehty ja transaktio suoritettu, viittaa tiskin takana nököttävä rasvatukkainen kesätyöläinen kintaallaan joko ulko-ovelle tai saliin, joka on täynnä. Pöydät ovat likaisia, musiikki soi kovaa ja on huonoa, ja kun nostat takkisi tuolinselkämykselle, pihistää joku huligaani huomaamatta lompakkosi. Ulkona sen sijaan sataa, haisee pakokaasulle ja oven edessä kadulla on koiranpaska, johon tietenkin astut. Korvat lukossa, lompakko kateissa ja kengänpohjat kakassa sitä on sitten kiva nauttia kahvista ja pohtia, että miksen perkele keitellyt Saludoa himassa. Vähän sama, kuin jos kolmen tähden Michelin-kokki lätkäisisi hanhenmaksat Tupperware-kulhoon ja ohjeistaisi asiakasta nauttimaan annoksensa muovilusikalla töihin talsiessa.
Huhtikuussa temppelin esirippu repeää ja kaikki alkaa mennä päin helvettiä. Sinua on varoitettu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)