Reijo Mäen koko tuotanto

Reijo Mäki on vuonna 1958 syntynyt turkulainen kirjailija, joka on julkaissut yhteensä nelisenkymmentä teosta. Mäen ensiteos Enkelipölyä ilmestyi vuonna 1985. Tätänykyä hänet tunnetaan parhaiten dekkarisankari Jussi Vareksen luojana. Vares-romaanien lisäksi Mäki on kirjoittanut myös useita muita teoksia, joita tosin ei tiettävästi kukaan ole lukenut.

Juoneltaan Vares-kirjat ovat yleensä verrattain yksinkertaisia. Alkutilanteessa Jussi Vares juo kaljaa ja taistelee rahahuoliensa kanssa. Pian tapahtuu, tai ainakin epäillään tapahtuneen, rikos, jota etsivä palkataan selvittämään. Tämän jälkeen Vares juo hieman lisää kaljaa, ajaa paljon taksilla ja tapaa kohtalokkaan naisen menneisyydestään. Naisen kanssa Vares juo kaljaa, ajaa taksilla ja lemmiskelee. Aikansa rellestettyään etsivä aloittaa tutkimuksensa ja ajautuu niissä umpikujaan, mutta löytää ratkaisun rikokseen unestaan. Tämän jälkeen hän lähtee daami kainalossan ottamaan kiinni päätekijää, joka on joko eksoottinen palkkatappaja, itäeurooppalainen mafioso tai suomalainen talousrikollinen, joka ei juo kaljaa vaan nautiskelee konjakkia ja polttaa kalliita sikareita.

Tässä vaiheessa Vares jää hengenvaarallisesti kiipeliin, josta hän daameineen kuitenkin pelastuu käsittämättömän onnenkantamoisen turvin. Lopuksi Vares juo kaljaa ilman naista, joka on lähtenyt taas omille teilleen.

Kuten sanottua, on Mäki kirjoittanut myös sellaisia kirjoja, joissa Jussi Vares ei esiinny. Näissä teoksissa, joita tosin en ole lukenut, kulkee juoni uskoakseni pitkälti samoja raiteita. Tärkeää on vain muistaa korvata turkulaisdekkarin nimi jollakin toisella suomalaisella erisnimiyhdistelmällä ja sijoittaa tapahtumat johonkin sellaiseen pubiin, jossa Jussi Vares ei käy. En usko näiden kirjojen olevan yhtään sen parempia kuin Vares-romaanien, joskaan en jaksa uskoa, että ne olisivat erityisen paljon huonompiakaan.

Kerran erehdyin ostamaan divarista Mäen kirjoittaman ei-kaunokirjallisen teoksen Yhden tähden mies, jossa hän esitteli mielipiteitään erilaisista asioista. Osa mielipiteistä oli hyviä, osa huonoja. Kirja itsessään oli melko kehno, joten en jaksanut lukea sitä loppuun, vaan vein sen Pelastusarmeijan joulupataan. Tästä sain hyvän mielen ja puhtaan omantunnon pitkäksi aikaa, sillä arvelin, että avomielisyyteni pelastaisi jonkun vähäosaisen bibliofiilin joulunvieton.

Annan kaikille Mäen teoksille, myös niille, joita en ole lukenut, arvosanaksi ihan hyvän. Kirjailijan käyttämä kielen peruspoljento on mukava ja se kuljettaa tarinaa soljuen eteenpäin. Huumori on useimmiten alatyylistä ja siksi kovin hauskaa. Mäen romaaneja, todennäköisesti myös niitä, joita en ole lukenut, vaivaa kuitenkin ikävä Ramones-tauti; pian olisi jo aika keksiä jotain uutta.

Säilytän omistamiani Vares-pokkareita kirjahyllyni takaosassa niin, että ne peittyvät esimerkiksi Waltarin, García Márquezin ja Millerin teosten alle. Näistä teoksista en ole lukenut puoliakaan, mutta asunolleni audiensseja tekeville tovereilleni ne antavat tästä huolimatta minusta kuvan syvällisenä intellektuellina ja älykkäänä kulttuurintuntijana, joka ei kaihda sanallisia löytöretkiä maailmankirjallisuuden raskaimpien klassikoidenkaan sivuilla. Varekset ovat luuranko kaapissani, kirjahyllyni Sodoma ja Gomorra, kielletty hedelmä, jota uskallan maistaa vain ollessani yksin verhot ikkunoissa ja valot sammutettuna.

Willie Nelson

Willie Nelson on noin kaksisataavuotias punatukkainen muusikko Amerikan Texasista. Nelson soittaa kantria, valmistaa biodieseliä ja kannattaa kannabiksen laillistamista, mutta on kaikesta tästä huolimatta ihan mukiinmenevä jätkä.

Nelson syntyi joko Kuussa tai texasilaisessa pikkukaupungissa tiettävästi joskus 1800-luvun alkupuoliskolla. Kasteessa hän sai nimekseen Apollo Spacerocket Eriksson Sr, mutta ymmärrettävistä syistä vaihtoi nimensä heti täysi-ikäisenä. Perimätiedon mukaan muusikko sai inspiraation uuteen nimensä suurimmilta idoleiltaan, Free Willy-elokuvan valaalta ja Bart Simpsonia piinaavalta koulukiusaaja Nelson Muntzilta.

Tutustuin Nelsonin musiikkin vasta äskettäin. Laulajan nimi ja palmikot olivat totta kai jo entuudestaan tuttuja, mutta syvä-äänisen arojen miehen varsinainen tuotanto oli kuitenkin jäänyt verrattain vähälle huomiolle. Olin leimannut Nelsonin kantriurpoksi kantriurpojen joukkoon, vaikka totuus onkin kaukana tästä. Punatukkaisen bandiitin levyiltä löytyy rutkasti rivakkaa groovea ja puristavaa boogieta päivän jokaiseen hetkeen. On kuitenkin turha olettaa, etteikö noin Antrean verkon ikäiseen levytyshistoriaan mahtuisi edes muutamaa löysää vetoa tai puuduttavaa polkkaa. Willie ei ole pysynyt vetreänä koko uraansa, vaan on aika ajoin päästänyt ilmoille melkoisia varpusparviakin.

Nelson ei välttämättä ansaitse hymypoikapatsasta, hyvä kaveri- stipendiä tai edes papukaijamerkkiä, mutta siirtyy heittämällä seuraavalle vuosiluokalle. Musiikista Willie saa arvosanaksi komean kasin, mutta biodieselhölmöilyt laskevat todistuksen keskiarvon seiskaan. Tosimiesten muskeliautot kulkevat kuolleilla dinosauruksilla, eivät soijalla. Se tulisi hampun höperöittämän papparaisenkin muistaa.

Panhuilu

Panhuilu on puhallinsoitin, joka koostuu eri pituisista vierekkäin asetetuista pilleistä. Sen historia ulottuu pitkälle ihmiskunnan alkuaikoihin saakka, mutta sitä käytetään yhä ahkerasti etenkin väliamerikkalaisessa ja itäeurooppalaisessa kansanmusiikissa.

Panhuilu, joka juontaa juurensa kreikkalaisten Pan-jumalasta, on vain yksi soittimen lukuisista eri nimistä. Jotkin kansat kutsuvat sitä rivipilliksi, kun toiset tuntevat sen kaarihuiluna. Egyptissä soitin kulkee nimellä kahdeksas vitsaus. Viime aikoina useat eri ihmisoikeusjärjestöt ovat yrittäneet kieltää panhuilujen soiton ja valmistamisen erityisesti kriisipesäkkeissä ja epävaikailla alueilla. Riippumattomien tutkimusten mukaan panhuilumusiikki lyhentää keskimääräistä elinikää etenkin miehillä, lisää väkivaltarikosten määrää ja levittää seitsemää eri yleisvaarallista tartuntatautia.

Panhuilusta on oikeastaan tosi vaikea keksiä yhtään mitään hyvää sanottavaa. Se näyttää tyhmältä, kuulostaa kamalalta ja tuntuu varmaan käsissäkin tosi ikävältä. Maailman hienoimmista ja kauneimmista kappaleista on tehty riipiviä panhuiluversioita, jotka saavat onnellisimmankin miehen vaipumaan synkkään ja harmaansävyiseen epätoivoon. Lähes jokainen populaarimusiikin kulmakivi onkin joutunut julmasti säälimättömän puupuhallinrykmentin väkisinmakaamaksi.

Panhuilu oli varmastikin ihan mukiinmenevä peli vielä joskus pleistoseenisella aikakaudella, kun pleikkaria, moottoripyöriä tai sähkökitaraa ei vielä ollut olemassa. Se olisi kuitenkin saanut vaipua unholaan mammuttien ja kymmenmetristen saniaisten kanssa, sillä sille ei yksinkertaisesti ole tilaa sivistyneessä nyky-yhteiskunnassa. Rivipillit kuuluvat museoon tai rovioihin, eivät soitinkauppoihin ja cd-levyille.

Panhuilu saa ehdot kaikista aineista ja jää kesäksi kertailemaan kaikkea opittua sillä välin, kun muut kivemmat soittimet kirmaavat vapaina kukkaniityillä ja pelaavat jalkapalloa. Hähäh. Kouluarvosanaksi puhdas nelonen ja sille kaveriksi pitkä viesti reissuvihkoon kotiväelle näytettäväksi.