Starbucks-kahvilat

Starbucks on yhdysvaltalainen kahvilaketju, joka on perustettu vuonna 1971. Tällä hetkellä ketjulla on 17000 kahvilaa 55 eri maassa, joka on muuten vähän vitun paljon. Tänään Ilta-Sanomat uutisoi, että Starbucks avaa ensimmäisen liikkeensä Suomessa tämän vuoden huhtikuussa.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt Rauhankadun tietotoimiston välittämä uutinen, jonka mukaan ketjun rantautuminen Suomeen vituttaa Aleksia ihan suunnattomasti. Miksi ihmeessä, kysyt sinä. No siksi, vastaan minä, että Starbucksista saa ostaa kovalla hinnalla pahaa kahvia, joka tarjoillaan tyylittömistä pahvitörppösistä. Tai ainakin luulisin asian olevan niin. En ole koskaan maistanut Starbucksin tuotteita tai edes käynyt ketjun liikkeissä, paitsi kerran Ranskassa, jolloin en suostunut ostamaan sieltä mitään, vaan mökötin nurkassa sillä välin kun muu seurueeni asioi tiskillä. En tutustunut liikkeen tarjontaan, sillä minulla oli useita täysin päteviä syitä epäillä, että pettyisin kovasti tai ainakin edes hieman. Saatat kuvitella, että olen turhan ennakkoluuloinen, mutta näin ei ole. Olen vain tiedoissani erehtymätön ja kaukaa viisas.

Televisioista ja juorulehtien palstoilta olen nähnyt, että kun on kiire, kuuluu asiaan kävellä kaupungilla halki ihmismassojen kantaen kädessään Starbucks-logolla varustettua pahvikahvia. Ohessa esimerkkikuva, johon en muuten omista minkäänlaisia julkaisuoikeuksia, mutta jonka katsoin tästä huolimatta aiheelliseksi linkittää kirjoitukseeni. Kyllähän se korpeaa, jos aamuruuhkassa pitää alkaa varoa kaikenmaailman kantokahvi-ihmisiä ja niiden läikkyviä mokkakuppeja. Tuonkin mimmin kassiin mahtuisi ainakin kymmenen Airam-termoksellista ihan kelpoa juhlamokkaa.

En tiedä, mutta luulisin, että Starbucks tarjoaa asiakkailleen laajan ja jännittävän valikoiman, josta jokainen asiakas (joka ei ole minä) löytää itselleen mieluisen paahtotuotteen. Valikoimaan kuuluu varmaan käsittämätön kirjo vaikeasti nimettyjä salakielisiä kahvilaatuja kuten lattea, espressoa, macchiatoa, frappuchinoa ja guillermoa, mutta lyön levykokoelmani vetoa siitä, etten saisi tiskiltä Irish coffeeta tai edes ihan perinteistä plöröä vaikka kuinka ruikuttaisin. Harmi sinänsä.

Eniten ottaa päähän koko ketjun kiireinen konsepti. Asiakkaalle tarjotaan kirjava kavalkadi mielenkiintoisia makuelämyksiä kahvimaailman eri ulottuvuuksista. Kun valinta on tehty ja transaktio suoritettu, viittaa tiskin takana nököttävä rasvatukkainen kesätyöläinen kintaallaan joko ulko-ovelle tai saliin, joka on täynnä. Pöydät ovat likaisia, musiikki soi kovaa ja on huonoa, ja kun nostat takkisi tuolinselkämykselle, pihistää joku huligaani huomaamatta lompakkosi. Ulkona sen sijaan sataa, haisee pakokaasulle ja oven edessä kadulla on koiranpaska, johon tietenkin astut. Korvat lukossa, lompakko kateissa ja kengänpohjat kakassa sitä on sitten kiva nauttia kahvista ja pohtia, että miksen perkele keitellyt Saludoa himassa. Vähän sama, kuin jos kolmen tähden Michelin-kokki lätkäisisi hanhenmaksat Tupperware-kulhoon ja ohjeistaisi asiakasta nauttimaan annoksensa muovilusikalla töihin talsiessa.

Huhtikuussa temppelin esirippu repeää ja kaikki alkaa mennä päin helvettiä. Sinua on varoitettu.